Joskus - aika usein - tuntuu siltä. Ja automaattisesti se ei sitä taatusti teekään. Pitää olla halua, tahtoa ja ymmärrystä. Ja ymmärrystä ei taas saa ilman tietoa.
Viime viikkoina kaksi toisiinsa linkittynyttä tapahtumaa sai minut jälleen kerran ajattelemaan suomalaista yhteiskuntaa tänään, tässä ja nyt.
Ilman menneisyyttä ei olisi tätä päivää ja tulevaisuus muodostuu tämän päivän seurauksena.
Siis:
Kuuntelin 20.9.10 Kalle Haatasen keskustelun tutkija Gia Virkkusen kanssa aiheena köyhyyden kokemus ja mitä köyhyys oli 30-luvun Suomessa.
Sitten luin aivan erinomaisen uutuuskirjan: Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, kohtalona 30-luvun Suomi. Otava 2010.
Kirja kertoi Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen (s. 1904, laivamies ja seppä) päiväkirjamerkinnöistä ja vasemmiston, erikoisesti kommunistien, kohtaloista kahtia jakautuneessa Suomessa.
"Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat päiväni luodut"
Tuo tuntuu usein niin todelta tarkastellessa joidenkin - miksei omaakin - elämää.
Se, minne synnyt ja milloin, kenet tapaat lapsena ja nuorena kun et itse vielä ymmärrä asioita, vaikuttaa kohtalonomaisesti koko elämääsi. Tuntuu kuin suuret linjat olisi määrätty toisaalla, pienempiin linjoihin voi itsekin vaikuttaa. Tai sitten ei.
Tiesin kyllä, että Tammisaaren vankileirillä kuoli kesä-joulukuussa 1918 miltei 3000 vankia., mutta en sitä, että läpi 20-30-lukujen henkiinjääneitä pidettiin joko vangittuina tai työleireillä ilman ihmisoikeuksia. Jos vangitut olisivat edes olleet aseistettuja anarkisteja, mutta näinhän ei ollut. Kuten aina tuollaisina aikoina, täysin viattomat ja väärinymmärretyt uhrataan myös.
"Epäilys ja huhut riittivät mustamaalaamaan maineen." Tuntuuko tutulta tämän päivän Suomessa? Tässäkään mielessä ei maailma ole muuttunut tai historia opettanut.
Näin käy aina kun viha saa vallan ja järki sumenee. Tälläkin hetkellä tätä taatusti tapahtuu jossain maapallon kolkassa.
20-30-luvun ongelmissa ei pidä tietenkään unohtaa USAn pörssiromahdusta ja sen aiheuttamaa syvää lamaa, joka vaikutti myös Suomeen. Koko Eurooppa kiehui ja oli kiehunut jo pitkään. Saksassa nousivat kansallissosialistit valtaan tunnetuin seurauksin. Syntipukkeja etsittiin ja tunnetusti etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Niin tässäkin tapauksessa.
Tutkija Gia Virkkunen kertoi, että Suomessa oli 30-luvulla tuhansia mustia listoja, joihin oli kirjattu ihmisten luonteenpiirteet, poliittinen suuntautuneisuus ja protestihalukkuus. Näin väärin ajattelevat jäivät ilman töitä. Ja työtönhän on aina laiska, tyhmä ja varas. Metsäyhtiöt esim. edellyttivät suojeluskunnan jäsenyyttä.
Vain HIEMAN laimeammassa muodossa tuo edellä mainittu toimii vieläkin. Historia ei opeta.
Ja entäs tämä:
"Kommunisti oli tyttönä naikkonen, kevytkenkäinen moraaliltaan epämääräinen olento. Vanhempana hänestä tuli viranomaisten riesa, itkevä akka, mielenosoitusten pahasisuinen peloton muija, hirviömäinen."
Itse en ole poliittisesti suuntautunut oikeaan enkä vasempaan, mutta feministi sisälläni sanoo, että What else is new? Toimii tänäkin päivänä.
On hienoa, että Suomessa on vihdoin alettu availla haavoja, jotta ne voisivat parantua lopullisesti.
Kristillisesti uskovat vannovat anteeksiannon nimeen, mutta mielestäni on tekoja, joita ei voi eikä pidäkään antaa anteeksi.
Sen sijaan voi ottaa asioista selvää ja oppia ymmärtämään toisen näkökulmaa ja motiiveja.
Ja ymmärtää myös sen, että olemme lopulta kaikki samassa veneessä tällä planeetalla. Kaikki me haluamme elää hyvän elämän, mitä se sitten kullekin tarkoittaa.
YMMÄRRYS POISTAA VIHAN.
Anteeksianto on jollain lailla alentavaa. Emme ole pyhempiä itsekään. Keitä me olemme antamaan anteeksi kenellekään? Sen sijaan voimme oppia ymmärtämään lähimmäistämme ja heidän motiivejaan sekä rakastamaan heitä kaikesta huolimatta.
70-luvun Saksassa opin kunnioittamaan saksalaisten pyrkimystä puhdistaa pöytä ja oppia ymmärtämään itseään ja sitä, miksi kaikki meni kuten meni. He eivät sulkeneet silmiään pahuudelta itsessään (joka lopulta kuuluu ihmisyyteen). Tulos oli moderni, suhteellisen suvaitsevainen ja demokraattinen maa.
Toivoisin niin Suomen pystyvän samaan.
Juuri tänään luin uutisen, että 3.10.2010 Saksa maksaa viimeisen erän = 69,9 miljoonaa euroa 1. maailmansodan sotakorvauksia, jotka määrättiin heille 1919 Versaillesissa.
http://www.bild.de/BILD/politik/2010/09/28/ende-1-weltkrieg/am-sonntag-endet-fuer-deutschland-der-1-weltkrieg.html
Uskomatonta, mutta totta. Tämäkin todistaa, että yhden syntipukin etsiminen ei koskaan johda mihinkään hyvään, koska se ei ole totta. Edesmenneen Michael Jacksonin sanoin Who is bad?!
Monet hengelliset gurut kuten esim. Eckhart Tolle vannovat taasen nykyhetken nimeen. Power of now. Menneisyydellä ei ole väliä, on vain tämä hetki. Mielestäni he ovat oikeassa, mutta siitä huolimatta on olemassa niin vaikeita asioita, joita ei noin vain unohdeta silmät sulkemalla vaikka haluaisikin.
Ne jutut on kohdattava, ymmärrettävä ja vasta sitten unohdettava. Siinä tapauksessa ei sekään ole poissuljettu, etteikö historia voisi sittenkin opettaa meille jotain. Vaikka tilanteet eivät täysin samanlaisina toistukaan.
En ole keittiöpsykologeja kummempi ja yritän vain hahmottaa maailmaa ympärilläni. Samalla yritän ymmärtää myös heitä, joiden pipo kiristää hieman enemmän kuin omani.
Sinulle, joka sattumoisin eksyit lukemaan blogiani, toivotan antoisaa syksyä! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti