Tässä kuussa ministeri Stubbin kotiin hyökättiin hänen kotona ollessaan ja hän kertoi sen pelottaneen, mutta pelolle ei saa antaa tilaa. Luonnollisesti tästä tuli mediatapahtuma ja jälleen oltiin huolissaan yhteiskunnan nykytilasta.
Tuo on inhottavaa, mutta valitettavasti ei mitään uutta.
Kun tulin Suomeen 80-luvun alussa, minut otti töihin kirjeenvaihtaja/kääntäjäksi saksalainen Hans-Theodor B, joka oli tullut perheineen Suomeen Saksasta edustamaan saksalaisia tuotteita Suomessa. Hän puhui täydellisesti saksan lisäksi myös suomea, ruotsia ja englantia. Hän oli pidetty ja hyvä johtaja, joka pääsi myöhemmin toimitusjohtajaksi Ruotsiin, hyvä hänelle. Hän kertoi, että joillekin oli tullut tavaksi räjäyttää heidän postilaatikkonsa. Onneksi se oli vähän kauempana talosta, joten suurempaa vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, hän naureskeli. Normimeininki Suomessa ulkomaalaiselle.
Itselläni oli alussa saksalainen nimi ja kotikielemme tyttäreni kanssa oli saksa. Kivillä heittely ja Heil-Hitler -huudot olivat arkipäivää. Kaikki rauhoittui vähän, kun otin takaisin suomalaisen tyttönimeni.
Tyttäreni oli saanut kokea kiusaamista saksalaisuudestaan (Itävalta) myös Ranskassa ja Tanskassa. Hän itse ei ollut siitä huolissaan, mutta ei se hauskaakaan ollut.
Helsingin ranskalais-suomalainen koulu oli kuitenkin toista maata. Kansainväliset opettajat ja oppilaat tekivät suotuisan ympäristön oppimiselle.
Olen ikuisesti kiitollinen ranskalaiselle koululle. He pelastivat elämämme. Kiitos.
Nyt kun ulkomaalaisia saapuu joukoittain Suomeen, se tietää toki vaikeuksia. Hyvä puoli on kuitenkin se, että heitä on sen jälkeen niin paljon, ettei yhtä ihmistä yksinkertaisesti ehditä kiusaamaan ja vainoamaan niin paljon kuin menneinä aikoina.
Ja lopuksi: I'm not going to censor myself to comfort your ignorance. Jon Stewart