Paholaisesta seuraava

Jokainen on kai kuullut puhuttavan henkilöstä, joka on jumalasta seuraava. Jolla on ylikorostunut itsetunto ja joka on maailman napa. Kaikkihan me hänet tunnemme.

Mutta entä sitten, kun kaikki kääntyy päälaelleen? Kuten minun elämässäni on tapahtunut. Kuinka siihen pitäisi suhtautua?

Synnyin pakolaisperheen (evakko?) viimeiseksi lapseksi. Muut olivat syntyneet Karjalassa, minä Savossa. Muiden lasten mielestä en kuulunut joukkoon. Äitini yritti puolustella minua sanoen, että jos kissa menee synnyttämään uuniin, eivät sen pennut ole pullia. Ei paljon auttanut.

Tykkäsin kovasti musiikista ja lauloin kaikissa kissanristiäisissa ja vähän muuallakin. Kirjoittelin laulujen sanoja muistiin vihkoon kuunnellessani radiosta lauantai-illan toivottuja. Siitä sitten lauleskelin aina kun se vain oli mahdollista.

Noh, koulussa oli opettaja, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Ambomaalla (nykyisin Namibia). Kun kouluun tuli kiertävä elokuvien näyttäjä ja koko koulu katseli balettitanssia, tämä opettaja peitti kauhuissaan kasvonsa käsiinsä ja hoki: "on kuin pakanatanssia, on kuin pakanatanssia".

Kerran hän löysi vihkoni, johon olin kirjoittanut niitä laulujen sanoja. Jäin heti jälki-istuntoon ja sain rukoilla polvillani tuntitolkulla jumalalta anteeksi syntisyyttäni. Ei se auttanut.

Muutin myöhemmin Sveitsiin töihin. Minulla oli paljon ystäviä eri maista ja joukossa oli muutama itävaltalainenkin. Aloin seurustella yhden sellaisen kanssa. Sveitsiläiset työtoverit olivat huolestuneita. Enkö tiedä, millaisia ihmisiä itävaltalaiset ovat? Vastasin, etten tiedä ja menin hölmöyksissäni naimisiin.

Siitäpä sitten jupakka nousi. Appivanhemmat olivat kauhuissaan, ehkä syystäkin. Anoppini kertoi, että hänen poikansa rakastaa häntä suuresti. "Katsotaan, kumpi meistä voittaa" hän sanoi. Höh. Voittaa?

Sitten sain lapsen ja pohjoismaalaisen aivopesun tuotteena halusin käydä työssä.
Sitäpaitsi olimme nuoria, eikä miehelläni ensimmäisessä työpaikassaan palkkakaan ollut kummoinen.

Olin muiden mielestä kävelevä hirviö. Sain kuulla siitä päivittäin. Jopa pomoni kysyi, että eikö paikkani olisi ennemminkin lapseni luona. Mutta naiset eivät kanssani puhuneet. Luopiolle. Olin kuitenkin nuori vailla kunnon työkokemusta ja ne työvuodet ja upeat työtodistukset olivat myöhemmin henkivakuutukseni yksinhuoltajana työelämässä.

Suomeen palattuani olin jälleen se epäilyttävä ulkomaalainen ja mahdollinen natsi. Jotain vikaahan ihmisessä täytyy olla, kun puhuu hyvin saksaa ja on ollut saksalaisen (tässä tapauksessa itävaltalaisen, mutta se on ihmisille yleensä sama asia) kanssa naimisissa. Se kertoo kaiken. Siinä eivät puolustelut auta.

Töitä kyllä riitti, kun suomalainen elektroniikkateollisuus oli nousussa ja komponentteja tuotiin maahan saksankielisistä maista niihin laatutuotteisiin. Mutta työtoverit eivät edes kiusanneet. He kiersivät kaukaa.

90-luvun laman aikana jäin sitten työttömäksi ja tein henkilökohtaisen konkurssin. Minusta tuli jälleen epäihminen. Kuinka ihminen voi ottaa velkaa, jota ei edes kykene maksamaan? Noh, paluumuuttajalla ja yksinhuoltajalla on kaikenlaisia menoja. Se on sitä kulutushysteriaa, you know.

Koulutin itseäni, päivitin tietojani ja koulutustani kiltisti ja sain jälleen töitä.

Noh, minut irtisanottiin laittomasti ja erittäin likaisin keinoin. Vein jutun oikeuteen ja voitin. Olin luullut, että näin voi tehdä. Mutta ei. Nyt olin suorastaan hirviö. Sain kuulla, että ketään ei syyttä irtisanota. Kyllä se vika oli minussa.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Sitä saa mitä tilaa.

Onko todella näin?